Elämäni seisoo liikennevaloissa, mutta valojen ainoa väri on punainen

    Päätin alkaa kirjoittamaan blogia elämäni suurista pettymyksistä, mutta anonyyminä, koska kaikki kokemani asiat ovat olleet minulle todella vaikeita joten en ole pystynyt puhumaan niistä lähes kenellekkään. Blogia on siis kirjoittamassa pian 16-vuotias tyttö, jonka elämään on mahtunut veljien menettäminen,koulukiusaamista,nettikiusaamista,perheväkivaltaa,vaikeaan masennukseen sairastuminen ja lukuisia itsemurha-aatoksia.

                                  "Mää oon tuntematon niille jotka mut on muka tuntenu
                                      mut kukaan ei oo kulkenu niit reittei mitä mä oon
                                         ja vaik nää reitit on mult monii ovii sulkenu."

    Olen tällä hetkellä peruskoulun 9. luokalla ja olen kokenut koulukiusaamista siitä lähtien kun peruskouluun jouduin. Kiusaaminen oli sekä sanallista, että fyysistä. Useita kertoja olen ala-asteella kertonut opettajille, jotta olen joutunut kiusaamisen uhriksi, mutta ei opettajat siitä välittänyt paskankaan vertaa. Useita välitunteja vietin yksin vessassa itkien, koska aina sain kuulla jostain suunnasta läskiksi ja rumaksi haukkumista, vaikka olin aivan normaalipainoinen ja omasta mielestäni en edes ollut ruma vaan aivan normaalin näköinen lapsi. Kiusaaminen jatkui läpi ala-asteen ja onneksi tuli aika siirtyä yläasteelle, jolloin ajattelin, että kiusaaminen loppuisi. Näin ei kuitenkaan ollut vaan kiusaaminen jatkui aivan samoissa merkeissä, koska ja ihmiset eivät vaihtuneet siirryttäessä yläasteelle. Koko pienen iän kuultuani haukkumista, itsetuntoni oli todella alhaalla ja jatkuva kiusaaminen vain laski sitä. "Vittu ku oot läski" "laihuta läski" "sinust ei saa edes meikil kaunist". Jatkuva haukkuminen läskiksi ja rumaksi johti siihen, että itkin joka ilta itseni uneen, en syönnyt ikinä koulussa vaan pakenin vessaan ruokailun ajaksi, peitin itseni lökreillä ja huppareilla, yritin aina kiertää kiusaajani mahdollisimman kaukaa mutta sekään ei auttanut. En kertonut vanhemmilleni enää yläasteella kiusaamisesta, koska he kuvittelivat että se on loppunut. Yhdeksännellä luokalla kiusaaminen levisi jopa nettiin. Tai oli sitä ennenkin netissä tapahtunut, mutta ei mitään hirveän vakavaa. 2014 syksynä kuitenkin yritin tehdä useita kunnianloukkaussyytteitä, koska minusta oli kirjoitettu nettiin kaikkea paskaa sekä jaettu kuvia jotka oli salaa otettu. Poliisikaan ei kiinnostunut asiasta, koska perustelut olivat muka liian pienet. Siinä vaiheessa haistatin poliiseille vitut ja päätin etten puhu asioistani enää ikinä kellekkään.

                                        "Mä en puhu enää mitää, ainakaa poliiseille"

     Voi kun koulu- ja nettikiusaus olisivat olleet ainoat asiat joita jouduin kokemaan, mutta ei. Elämäni alamäki alkoi maaliskuussa 2014. Oli minun syntymäpäiväni, maaliskuun 14. Istuin pikkuveljeni kanssa olohuoneessa ja odotimme vanhempia kotiin. He olivat hakemassa isoveljeämme kotiin poliisiasemalta. Isoveljemme oltiin edellisiltana kerätty kaupungin kadulta sammuneena ja toimitettu putkaan. Vihdoin näimme auton valojen kajastuksen pihatiellä. Emme tiennyt pikkuveljen kanssa mikä meitä odotti. Kun vanhemmat tuli sisään isoveljemme kanssa, ensimmäiset sanat jota kuulin, tulivat isoveljen suustani "vittu mä meen hakkaamaa ne vitun kusipäät!". Siinä vaiheessa tajusin, että oli käynyt jotain. Istuttiin pikkuveljen kanssa vieläkin olohuoneessa ja kun isoveljemme käveli ohi, tuli vahva viinan ja oksennuksen haju. Vanhemmat yrittivät huutaa isoveljelle, että hän menisi vain suihkuun ja nukkumaan, mutta isoveli oli toista mieltä. Hän haki pesäpallomailan huoneestaan ja uhkasi lähteä hakkaamaan kaverinsa, joka oli jättänyt veljen kadulle sammumaan, jolloin häneltä varastettiin kaikki omaisuus. Vanhemmat kuitenkin yrittivät estää isoveljeämme menemästä, mutta silloin pääsi helvetti valloilleen. Isoveljemme alkoi heittelemään tavaroita hyllyiltä alas ja kun isä yritti rauhoittaa veljeämme kävi veli isämme kimppuun. Isä kuitenkin sai veljemme maahan makaamaan ja hetkeksi rauhoittumaan. Hetkenpäästä kuitenkin veli alkoi uudestaan riehumaan ja äiti sanoi, että soittaa poliiseille, koska isoveljemme ei rauhoitu. Tämän kuultuaan veljemme yritti useita kertoja karata, muuta kun ei siinä onnistunut niin uhkasi, että kun pääsee poliisilaitokselta pois niin hän tulee tappamaan meidät kaikki. Ei mennyt muuta kuin ihan hetki, kun siniset vilkkuvalot näkyivät jo pihassa, isoveljemme heitettiin maijaan ja poliisit lähtivät. Poliisit tekivät heti asiasta lastensuojeluilmoituksen ja äiti oli puhelimessa lähes koko loppu illan.Samana iltana veljeltä oli otettu seulat ja kävi ilmi, että hän oli huumeiden vaikutuksenalaisena kun riehui kotona. Myöhään illalla äiti kertoi minulle, että isoveljemme ei tule enää kotiin vaan lähtee seuraavana aamuna nuorten A-klinikalle ja sieltä kuukauden päästä laitokseen. Kun vanhemmat viikon päästä kysyivät haluanko lähteä katsomaan isoveljeä sanoin, että "en, koska ei mulla oo enää isoveljee", hetken vanhemmat olivat hiljaa ja sanoivat, että kyllä minulla on vielä kaksi veljeä. En vastannut mitään ja vanhemmat lähtivät. Ajattelin mielessäni, että ei, en halua, että minulla on veli, joka on narkkari. Pian veljeni on ollut vuoden laitoksissa, mutta ei vieläkään ole tajunnut hoidon tarkoitusta ja senpä takia onkin karannut useita kertoja. Viimeisimmät viisi viikkoa hän on ollut kateissa ja poliisit eivät ole edes yrittäneet etsiä, koska ei laitoksista karanneita edes kuulemma yritetä etsiä. Taas olisi tilanne kun haluaisin haistattaa poliiseille vitut. Isoveljen laitokseen joutumisen jälkeen olen useita kertoja kuullut koulun käytävillä kuinka ihmiset kuiskivat toisilleen "tiesitteks et ton isoveli on narkkari ja se on laitokses?", kun kävelen heidän ohi. Pelkkä yhden illan riehuminen kotona ei ollut ainut syy miksi veljeni joutui pois, vaan syynä oli myös useita karkaamisia sekä aikaisempia putkareissuja ja huumeidenhallussapitoja. Kun isoveljeni joutui pois kotoa lähti sydämestäni palanen.

                                " Lasken pääni tyynylle, hetken nukahdan.
                                  Mä oon syytön siihen, et sä elät kokoajan humalas.
                                 Ja oot käyny ehkä pimeel kujallaki. "

                                "Tartu katseeseen, voit siellä nähä sen.
                                  Sen, et uhrannu fucking kaiken.
                                  Kestäny paineet, vaik se todellakin vaikeet."

    Lisää paloja kuitenkin lähti, kun pikkuveljeni joutui vaikeuksiin ja joutui myös laitokseen. Laitokseen joutumisen takana oli mm. kotoa karkaamisia, moponkanssa kortitta ajoja, koulusta lintsaamista yms. Onneksi pikkuveljeni sentään pääsee käymään kotona, koska muuten olisin todella yksinäinen kun vahemmat ovat aina töissä.

                                 "En oo pyytäny tät elämää enkä valinnu sitä
                                 vaan se valitsi mut enkä mä ollu tajunnu sitä"

    Mainitsin tekstin alussa myös perheväkivallan, jota olen joutunut kokemaan. Useampia kertojan olen kotona saannut veljiltäni nyrkistä ja potkuja ympäri kehoa. Aina kun joku on mustelmista kysynyt olen vain sanonut kaatuneeni tai jotain muuta vastaavaa. En minä niitä lyöntejä ja potkuja niinkään ole pelännyt, mutta kun useamman kerran on joutunut juosta karkuun veljeä, jolla on jokin teräase kädessä on se jo alkanut pelottamaan. Välillä on jopa joutunut lähtemään kotoa juoksemaan mettiin karkuun veljeä, joka on suuttunut. Muutama viikko sitten kun veljeni suuttui heitti hän sakset, jotka sitten osuivat naamaani. En kertonut vahnemmillekkaan totuutta mitä oli käynnyt vaan valehtelin. En ole kokenut väkivaltaa pelkästään veljiltäni, vaan olen usempaan kertaan myös saannut isoisältäni lyöntejä, jos olen tehnyt jotain, mikä hänen mielestään on väärin. Isoisä ei kuitenkaan muista tekojaan, koska on aina ollut humalassa lyödessään minua.

                                "Hirveetä, hienoi juttui, kuollu tuttui viereltä,
                      mut on niitäkin jotka on kokenu enemmän ja tääkin tuntuu pieneltä."

                                     "Kattonu silmiin ja valehdellu,
                             tehny enneku oon ajatellu mitä siit seuraa."

   Joistain ihmisistä voi tuntua pieneltä tämä kaikki, mutta minulle tämä on ollut todella rankkaa, jonka takia olen sairastunut vakavaan masennukseen. Takana on useita lääkärikäyntejä, lääkekuureja, useita koulusta lintsattuja tunteja, koska ei vain ole kiinnostanut ja ajatuksia siitä että kaikki olisi paremmin jos tappaisin itseni. Olen usemman kerran jo ollut junaradan vieressä valmiina hyppäämään junan alle, kävellyt heikolla jäällä toivoen, että jaa pettäisi ja hukkuisin, seissyt sillan kaiteella valmiina hyppäämään alas. Tän kaiken olen vaan pyörittänyt oman pääni sisällä enkä puhunut kenellekkään muulle paitsi nyt loppuajasta lääkärille, mutta sillekkin vanhempien tietämättä. Olen menettänyt elämästäni ilon ja turhautunut ihmisiin joiden parissa joudun täällä elämään, joten olen päättänyt, että muuta täältä pois ja aloitan aivan uuden elämän jossakin muualla, kuhan olen peruskoulun saannut päätökseen. Lähes koko pienen ikäni olen joutunu esittämään, että kaikki on okei, vaikka asiat ovat olleet ihan toisin. Minun sisälle on sattunut ja kovaa, mutta en ole voinnut näyttää sitä, koska en ole halunnut näyttää että olisin heikko, joten olen kerännyt kaiken vain omaan päähäni.

                                  " Tänään todellisuus on paha, liian masentava. "

                                  " Täst puhuminen on mulle jotenki raskasta.
                                     Hiljaa, shht, kun mä avaudun teille."

                                             ~Maybe my next life is better than this~